Yöllä heräsin siskon kanssa hirveään kiljumiseen (en oo varmaan koskaan noussut yhtä nopeasti sängystä, meinasin kaatua marsujen aitaukseen) ja siihen, että Kille ja Kinkku lentelivät marsupallona seiniä pitkin. Taisivat kerran jopa pyörähtää yläkerrasta alas toistensa kimpussa. Kookakin kiljui pelästyneenä yhdessä nurkassa isompien hyöriessä sen ympärillä. Lopulta oli pakko erottaa Kille yläkertaan, koska kumpikaan tyhmistä marsuista ei voinnut millään luovuttaa ja siskolla oli aikainen herätys aamulla. Karvatuppoja löytyi joka puolelta häkkiä ja kummatkin marsut ovat täynnä haavoja. Ei vissiin olisi pitänyt lähteä ollenkaan messuilemaan :( (Mutta kun näyttelyt on niin kiva lisä marsuiluun!)
Juuri nyt en tiedä mitä tehdä. Todella turhauttavaa ja harmittavaa. Kyllä mä tiesin, että tämä päivä koittaa, mutta eniten harmittaa ehkä se että periaatteessa se on ihan oma syyni. Jos en olis lähtenyt näyttelyihin ei mitään varmaan olis tapahtunut. Ja jos nyt pistän Killen takaisin sinne niin mulla on varmaan vain puolikkaita marsuja jäljellä, niin totista puuhaa oli silloin toissayönä :( Pahinta on se, että oon Espoossa ja koti pääsen vasta torstai-aamuna, eikä kotona oo varmaan ketään, joka edes tahtoo kokeilla pistää niitä takaisin yhteen tai vahtia niitä.
Tuntuu ettei mikään nyt vaihteeksi taas toimi :( Pilaa marsut opiskelutkin, sillä en voi juuri nyt muuta kuin miettiä eri ratkaisuja meidän tilanteeseen. Voihan messut sentään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti