Kumpikaan marsu näistä ei ollut virallisesti omani vaan siskojeni, mutta kuitenkin sitäkin tärkeämpiä. Kuvassa vasemmalla on risteytysmarsu Taavi, väriltään goldenagouti/golden. Taavi oli varmaankin se The marsu, kaikista parhain ja ihanin. Mahaa marsulta löytyi vaikka muille jakaa ja olihan se muutenkin melko epähalukas liikkumaan. Se kuitenkin johtui varmaankin sen jaloista. Meille tullessaan sillä oli jo melko pitkät kynnet ja paksut, vääntyneet varpaat. Se ei kuitenkaan paljoa vauhtia hidastanut. Taavi oli oikea sylimarsu, nukkui sylissä silmät kiinni. Se oli aina myös se joka pääsi mukaan sängyn alle uutena vuotena, kun pienenä mentiin raketteja piiloon.
Kuvassa oikealla on Nappi, orangeagouti/golden dalmatiini. Tämä värikäs mulkosilmäinen marsu muutti Taavin kaveriksi. Nappi oli aina se joka oli vauhdissa. Juoksi perässä kun sen nimeä huusi (ainakin nuorena) ja lantio heiluen tutki jokaisen nurkan. Napilla riitti virtaa aina viimisille päivilleen asti. Vaikka vauhtia tältä marsulta löytyikin osasi se myös ottaa rennosti jos niin halusi. Se saattoi mennä makaamaan keskelle lattiaa, eikä väistänyt ketään. Ei edes kissaa. Hauska pappa joka sai aina hymyn huulille!
Niin rakkaita marsuja, ettei tiedä miten päin olla kun niitä muistelee <3 Olivathan ne olleet meillä reilut 1/4 elämästäni.
Suloinen postaus, lapsuuden marsumuistot ovat parhautta. :)
VastaaPoistaKyllä on! Lämmöllä aina muistelee noita vanhoja lemmikkejä ^^
VastaaPoista